Sinne jätettiin poika rauhotuksen jälkeen hyviin hoiviin. Enkä tiedä mikä mua vaivas, mutta muutamat tipat valutin kun ulos sieltä päästiin, vaikka tietää että toinen on vaan rauhotettu ja siks niin rauhallinen ja uninen, mutta joku siinä on. Ehkä se huono omatunto siitä, että toinen ei tiedä mitä on tapahtumassa. Ja tää nyt oli kyllä eka kerta mun herkistelyjen, että sen sanottakoot. En tosiaan ole muutenkaan mikään herkkis, en itke elokuvia katottaessa ainakaan jos joku muu istuu vieressä tai muutenkaan moni ei voi sanoa nähneensä mun itkevän. Enihau, puoltoista tuntia ja poika oli jo reippaana vastassa meitä. Pientä tokkuraisuutta ja ihmettelyä kaulatötsästä, mutta muuten hyvin.
Rufus oli jo illalla hyvässä ja suht reippaassa kunnossa, se tötsä aiheutti vaan päänvaivaa ja marttyyrimäisyyttä. Sielä istuttiin nurkassa eikä voitu liikkua mihinkään. Ei onnistunu kävely, ei juominen, syöminen eikä mikään muukaan.
![]() |
| Ei pysty, ei kykene! |
![]() |
| Miähet <3 |
Eipä kai tässä ollu muuta ihmeellistä tällä kertaa, ootellaan vaan että tikit sulais ja haava paranis kokonaan, ehkä viikonloppuna päästäis jo vähän johonki koirapuistoonki käymään.
Ainiin, mun kengät on tullu ja pitäis mennä ne vaan hakemaan, sovittaa sopiviksi ja jäädä odottelemaan kylmempiä kelejä! <3



Ei kommentteja:
Lähetä kommentti